Jospa sitä kerran kuussa kävisi ilmoittelemassa että henki vielä pihisee meissäkin. Eetulla varsinkin, herra on ottanut ilon irti talvesta ja on muuttunut melkein uudeksi hevoseksi. Kirpeät pakkassäät saavat hevon moottorin käyntiin ja hyrräämään, pointsit ponille ettei pöljäilyenergiaa kuitenkaan ole latautunut vaan iso osa pystytään kanavoimaan työskentelyyn (..ja ehkä hiukan mörköjen tuijotteluun mutta ainahan kannattaa vähän edes olla valppaana..).
Selkään Eetu on herkistynyt moninkertaisesti, ratsastajien istuntavirheistä kuittaillaan jo eikä keskustelua "kyllä voit mennä eteenpäin vaikka en joka askeleella sitä sulle kertoisi" ole tarvinnut käydä aikoihin... Ravityöskentely on jo mukavan tasaista ja lämmittelyjen jälkeen jopa lennokasta, laukka allekirjoittaneella on vielä pienenä ongelmakohtana mutta koko ajan ollaan parempaan päin menossa.
Maastoilun salat ovat selkeästi avautuneet meidän villihevoselle. Taas kerran täytyy tosin ylistää häntä, vaikka kuinka kivaa olisikin baanattaa täysii niin ratsastajan pidätteitä kuunnellaan aina (vaikka jarrutusmatka joskus satunnaisesti vähän levahtaisikin..) ja käynnissä rento ohja tarkoittaa myös rentoa ponia eikä kiitolaukkaenergiaa keräydy ollenkaan.
Ehkä pari kertaa on täytynyt kääntyä suosiolla takaisin maastosta kun kaikki on ollut nii-in jännää, mutta heti seuraavana päivänä mennään korvat höröllään mörköpaikan ohi ja ratsastajan niin halutessa voisi vaikka kiivetä puuhun. Trakehnerin omaperäisiä piirteitä tosiaan välähtelee, koskaan ei ole päivät samanlaisia.
Puoli vuotta yhteistä taivalta takana, ja voin sanoa että Eetu on juuri sitä mitä hevoselta voi toivoa. Vaikka useina päivinä olen raahautunut tallille silmät ristissä ja koulustressiä täynnä, piristää Eetu päivän olemalla oma itsensä. Poni on höristen tarhan portilla vastassa, kiipeämässä syliin vesiboksissa, ihmettelemässä tallikirjan rapinaa... Parasta tässä hevosessa on se, että se on sydämellä mukana kaikessa.
